Maanantaina:

Aamukävelyllä kuljimme keltaisten viljapeltojen reunoilla ja jo kirjavaksi muuttuvassa metsässä. Nautittava kävely - kaikki koirat näkyvillä ja Kaisakin kulki niin iloisesti, että sain askeltaa reippaasti.

Sitten yritettiin viedä lampaat tarhaan (ovat jo yöt sisällä). Ei onnistunut, syksyisin lampaista tulee hyvin itsenäisiä, suorastaan kapinallisia.  Koirat ja lampaat jäivät pihaan. Puuhastelkoon siellä. Minä puuhastelin sisällä. Ja kun menen ulos, koko etupiha on täynnä makaavia lampaita ja koiria!

Seurustelin sitten lampaiden kanssa, Nukka kävi välillä moikkaamassa. Sitten huomaan, että jotain tapahtuu:

Koirat nuuskuttaa tarkkaavaisina maata, Kaisakin liittyy porukkaan.

Jotain siellä on.

Nippanappakin tulee tarkistamaan tilannetta, mutta

siirtyy sitten tuhoamaan auringonkukkaviljelmää.

Nikka ja Milla eivät luovuta.

Tiistaina kirkas syksy jatkuu. Pellot ovat muuttuneet sänkipelloiksi ja tallataan aukeita kulkumaita.

Vappu-koira emäntineen pistäytyy.

Tyttösillä riittää touhua: juoksua ja painia.

Lampaat eivät häiritse menoa.

Iltakävelyllä Aihki, Milla ja Nukka saivat sitten toteuttaa todellista aitoa koiranluonnettaan. Kaisakin olisi saanut jos olisi pystynyt hyppäämään yli metrisen vesiojan yli. Eli kävelemme (ihmiset ja Kaisa) sänkipellolla, Aihki, Milla ja Nukka juoksevat edellä ja ovat yhtäkkiä leveän vesiojan toisella piolella pellolla. Selvästi jahtaavat jotain, kuljettavat sen jonkun vesiojan reunalle ja pitävät sen yhteistuumin siinä paikallaan. Haukkuhan on tietysti mahtava. Oli oikeastaan aika hieno suoritus, mutta me ymmärtämättömät emännät komennamme koirat pois. Ja toki koirat tulivat. Mutta sen karjunnan ja uhkailun määrää, joka siihen tarvittiin, ei kannata kertoa.