Sänkipellot ovat avautuneet kulkijoille. Koirat viihtyvät hiiriä ja myyriä etsiskellen. Emäntä nauttii helppokulkuisesta maastosta ja hyvistä näköyhteyksistä. Joskus koirat ovat lähempänäkin.

Milla saakin olla aika lähellä, jotta sen huomaa - maastautuu niin hyvin peltojen väriin.

Iltaisin kurjet käyvät huutamassa lähipellolla.

Syksyn sateiden ja viileyden myötä Lalli totuttelee taas sisäkissaksi ja pitää ahkerasti seuraa Edithille.

Lalli näyttää peseytymistilat  ja Edith on tarkkana.

Yhdessä tutkitaan pesupöydän alusta

No niin, mennäänpä sitten tupaan!

Aamupäivisin kissat leikkivät ja leikkivät! Välillä hurjannäköistä, mutta se on selvästi leikkiä. Ne ajavat toisiaan takaa vuorotellen, piiloutuvat, vaanivat ja painivat. Minun taidoillani ei sitä menoa kuvata.

 

Muuten, minä se en sitten koskaan opi. Edellisessä kirjoituksessani lällätin, miten Edith on niin minun sylikissani. Hoh, hoh - seuraavana aamuna se ei ollutkaan vieressäni nukkumassa, vaan ties missä. Samoin se eka kerran kiemurteli sylistä pois, kun nappasin sen lattialta halattavaksi - oli tärkeämpää tekemistä. Ja kun tulen koirain kanssa sisälle, Edith juoksee kipinkapin Nukan luo. Tietysti jos Lalli tulee, muut oliot häipyvät pienestä päästä. Ihan kurjaksi ei toki elämä ole mennyt. Päiväunilla on kissa- ja koiraseuraa sylissä, jaloissa ja vieressä.

Nämäkin ovat syksyn merkkejä, jos on käynyt kesällä heilastamassa.

 

Piitun nelipäiväiset pötkylät.