Hivenen on jo vihreää maassa ja elikot kulkee ahkerasti sitä etsien ja maiskuttaen.

Kuivaa heinää on tarjolla ison kiven juurella. Katoksen lattia saa vielä kuivahtaa.

Tällä Rikan kävelyretkellä ei päästy pihaa pitemmälle - oli niin paljon kaikenlaista ahmittavaa. No seuraavalla kerralla kauemmaksi.

Jostain syystä lumen määrä on suoraan verrannollinen koirien kuulukykyyn. Nyt lunta on vain siellä täällä metsissä, koirat ovat välillä olleet kovin  kuulohaasteellisia (ent. kuulovammainen, ent. kovakorvainen). Voi tietysti olla että koirien käsityskyky liittyy jotenkin lumeen. Kun lumi katoaa, ei koiraparka voi millään muistaa ja käsittää mitä esimerkiksi "tule" -sana tarkoittaa. No, ei se mitään, aloitetaan harjoitukset alusta. Harjoitukset ja harjoitukset... Jaa, jaa. Metsässä en viitsi huudella. Jos tulevat kohtuullisen ajan sisällä, kutsun ja annan namia. Jos tekevät håipymätempun, marssin kotiin ja pistän portit kiinni. Portin takana vinkuminen palauttaa aika hyvin mieleen muutamia elämän perussääntöjä. Ainakin vähäksi aikaa. On tässä muutama päivä kuljettu porukassa metsässä. Kop-kop.

Mutta on kyllä mukavaa kun voi kulkea missä vaan!

Milla palaa takaisin juuri korvansa löytäneenä!
 

Kissat ovat olleet ahkeria. Sisälle on kannettu hiiriä, myyriä ja räkättirastas. Löysin saaliit sisältä kera Edithin ja ehdin jo kehua hyvän saalistajan, kunnes eräänä aamuna Lalli tulee sisään hiiri suussa. Vaan eipä aikaakaan, kun hiiri on Edithillä. Ja Edithin murisee hyvin vakuuttavasti, Lalli lähtee takaisin ulos. Siis kuka on saalistaja?

Kankaisen hiiriraadon saalistaja on kyllä varmasti Edith. Noutajakissa. Kun laitan hiljaa odotaville koirille ruoka-annoksia, keskellä lattiaa istuu pieni kissa ja naukuu ja komentaa. Se ei tahdo ruokaa, se tahtoo hiiren. Nähtävästi olen sen opettanut tälle tavalle aikoinaan, että antaisi koirien syödä rauhassa.

Tästä ei löytynyt saalista yrityksestä huolimatta. Mutta tänä iltana sillävälin kun  vein lampaat ja aasin sisätiloihin , Nukka oli häipynyt pihasta. Portit on auki ja tavallisesti koirat odottelee etupihalla. Nukka palasi ensimmäisen varaitushuutelun voimalla. Ja silä oli suussaan jokin tumma karvainen lötkö. Ensiajatukseni oli minkki, mutta ei sittenkään; liian pitkäkarvainen ja kirjava. Nukka tuli pihaan ja yritti viedä saaliinsa kätköön. Estin sen, seisoin sen edessä enkä yrittänyt ottaa sitä öllötystä (en tietenkään). Aikamme napitimme toisiamme, väitin Nukalle, että se saalis oli minun (!). Hetken kuluttua Nukka luovutti ja tiputti saaliinsa. Otin sen haltuuni kahden kepin avulla. Arvelen että se oli kappale supikoiran nahkaa. En tiedä kuka tai mikä oli sen supikoiran taipaleen päättänyt, mutta se riekale päätyi meidän kompostiin.