Tällä viikolla ollaan eletty vaarallisia aikoja, mutta onneksi on vaarasta varoittavat vahdit.

Tiistaiaamuna, kesken Rikan kävelyttämisen, koirat haukkuvat pihan laidalla . Kutsun tätä haukkua vaarasta-varoitus-haukuksi. Se on terävää ja määrätietoista . Päästän Rikan vapaaksi ja menen katsomaan. Nukka haukkuu, katsoo minua, haukkuu ja katsoo maahan. Milla säestää. Mikä siellä nyt on?  -  no, henkitoreissaan oleva supikoira. Ei näy verta, ei puremajälkiä. Kaulassa jotain punaisia pisteitä(?).  Siirsin supikoiran pois pihapiiristä ja tupa-, tarkoitan tuumaustauon aikana se oli kuollut. Vein sen synkkään metsään.

Tänään iltapäivällä kuulen sisälle Nukan vaara-haukun. Mitä taasko supikoira!?  Menen katsomaan. Nukka haukkuu etupihalla ja katsoo maahan. Haukkuu, katsoo minua. En näe mitään ja ennätän jo ajatella "se siitä sankarikoirasta", mutta lähemmäksi päästyäni huomaan, että maassa on kyynpoikanen! Kehun Nukan, tapan kyyn (anteeksi eläin, mutta olen kuitenkin Luonnonsuojeluliiton jäsen). Mietin mistä Nukka voi tietää, että kyy on vaarallinen, matoja se ei hauku. Se haukkui kyyn tavatessaan sen pentuna eka kerran.  Millalla ei ole tällaista käärmevaistoa - se yritti nuorena mennä haistelemaan kyytä. Kaisa oli myöskin käärmeestä varoittaja.